Olen aina tykännyt runoista ja aina niitä kirjoittanut. Iso kasa on pöytälaatikkoon nuoruusaikoina suuressa rakkaudenkaipuussa sydänverellä vuodattamia runoja kertynyt. Joskus olen toiveestakin runon väsännyt korttiin tai muuhun. Tässä ihan tuoretta ajatusten virtaa:

Etsien, 

vailla päämäärää.

Autiot kadut, pimeä taivas, tähdet ja avaruus.

Aistit terävöityvät, ohikiitävä hetki, toivonpilkahdus.

Ääni, sana, pelastus,

onni vai onnettomuus?

Katkeruus, pelko, häpeä, kylmyys.

Epätoivo ja surkeus.

Tyhjyys ja hiljaisuus.

Elämä on kulkenut ohi.

  * * *

Hauras toive sisimmässää etsii ulospääsyä. 

Ei sitä uskalla rohkaista, ei voi.

Pelko turruttaa toiveen ja uhkaa tukehduttaa sen.

Kevät pelastaa ja herättää sen taas henkiin.

Minkä sille mahtaa?

Sydän tekee, mitä tahtoo.

* * *

Kunpa olisit täällä

kun yön varjot pitenevät

kun hiljaisuus tuo esiin äänet.

Kunpa olisit täällä

kun kyyneleet sumentavat silmäni

kun yksinäisyys repii sieluani.

Kunpa olisit täällä

kun ihoni huutaa kosketuksesi perään

kun en enää jaksa olla minä.

Kunpa olisit täällä.