keskiviikko, 20. heinäkuu 2011

Diane Setterfield - Kolmastoista kertomus


Margaret Lea on töissä isänsä kirja-antikvariaatissa ja kirjoittaa harrastuksekseen elämäkertoja unohdetuista ja vähän tunnetuista kirjailijoista. Eräänä päivänä hän saa kirjeen Vida Winteriltä, joka on kuuluisimpia ja rakastetuimpia nykykirjailijoita. Winter on ollut salamyhkäinen ja keksinyt menneisyydestään ja taustastaan erilaisia versioita vuosien varrella. Nyt hän on jo vanha ja sairas: hän haluaa kertoa totuuden erikoislaatuisesta elämästään ja toivoo Margaretin saapuvan luokseen.

Margaret lähtee empien mutta uteliaana Yorkshireen tapaamaan kirjailijaa, ja Vida aloittaa kertomuksensa. Se on runsas, dramaattinenkin kertomus Angelfieldin suvusta ja erityisesti kaksostytöistä Adelinesta ja Emmelinestä. 

Margaret joutuu Vidan tarinan pauloihin. Elämäkerturina hänen täytyy pitäytyä tosiasioissa, eikä hän aina luota Vidaan. Hän matkustaa kirjailijattaren entiseen kotikartanoon katsomaan ja tutkimaan itse asioita. Matka totuuteen osoittautuu Margaretille myös matkaksi omiin perhesalaisuuksiin.

Tämä kirja tarttui jostain syystä tuttavan laajasta kirjahyllystä käteeni. Olen joitakin vastaavia sukusalaisuuksiin pohjautuvia kirjoja lukenut ja jokin niissä kiehtoo.

Kirja itsessään on kuin tuolta kirjassa kerrotusta antikvariaatista. Kannessa on kuva vanhojen kirjojen pinosta ja se tekee kirjasta sympaattisen ja vanhanaikaisen jo ennen avaamista. Oma haaveeni antikvariaatin ja kahvilan yhdistelmästä nosti kaihoisasti päätään lukiessani kirjaa.

Tarina avautuu vyyhti vyyhdeltä, kun Vida Winter purkaa menneisyyttään Margarethille. Hän aloittaa isovanhempiensa historiasta ja etenee hitaasti kohti lapsuuttaan. Margareth epäilee kerronnan todenperäisyyttä, mutta omat tutkimukset paljastavat hänelle lisää salaisuuksia. 

Mielenkiintoinen kirja, jonka salamyhkäinen kerronta viittaa ensin toisaalle ja sitten toisalle, kunnes lopulta asioiden oikea laita paljastuu, vai paljastuuko. Minä rakastan tälläisiä mysteereitä, joissa tarinaa kerrotaan hyvin arkipäiväisen oloisesti, ilman suurempia hehkutuksia. Margareth Lea rakastaa kirjoja, varsinkin juuri vanhoja klassikoita. Kirjan  myötä heräsi itsellekin halu taas yrittää tarttua johonkin kirjassa viitattuihin kirjoihin, kuten Humiseva harju sekä Kotiopettajattaren romaani.

keskiviikko, 20. heinäkuu 2011

Mario Reading - Nostradamuksen aikakirjat

1274096729_978_951_23_5225_8.jpg

Ikiaikainen salaisuus. Vaarallinen salaliitto. Kiehtova trilleri Nostradamuksen ennustuksista!

 

 

Michel de Nostredame, latinankieliseltä nimeltään Nostradamus, oli 1500-luvulla elänyt ranskalainen lääkäri-astrologi, joka kirjoitti 1000 nelisäkeistä ennustusta maailman tapahtumista. 58 niistä on ollut alun alkaen kateissa, mutta nyt niistä on saatu vihiä.

 

Nostradamuksen aikakirjat on kiivastahtinen menestystrilleri kadonneiden ennustusten metsästyksestä. Ajojahti vie halki nykypäivän Ranskan ikivanhojen kirkkojen kryptoista mustalaisleirien nuotiotulille. Kumpi ehtii ensin, pimeyden voimia palvova salaseura vai maailmanmenestystä janoava tietokirjailija, saamaan käsiinsä yhden ihmiskunnan polttavimmista salaisuuksista?

Näitä tämän tapaisia Da Vinci koodin jälkeläisiä on ilmaantunut viime vuosina aika tavalla. Monet niistä olenkin kahlannut läpi enkä ole vielä pettynyt, kovin pahasti. Aihepiirit pyörivät entisten mysteerien ympärillä ja mikäs on sen kiehtovampaa. Tämäntapaiset kirjat antavat paljon, myös tieteellisestä näkövinkkelistä, sillä suuri osa kirjassa olevista asioista nojaa faktaan ja niinhän sen on oltavakin. Olen tallettanut vuosien varrella mielenkiintoisia yksityiskohtia mieleeni historiasta ja usein tutkinkin lisää niiden taustoja. Nämä tutkimukset vievät mennessään. Miksi kouluaikaan ei historiaa osattu esittää yhtä mielenkiitontoisesti? :)

Kirja kiinnosti minua heti, kun  sen kiiltelevät kohokuvioidut kirjaimet osuivat silmiini palautushyllystä. Olin vain palauttamassa en lainaamassa, mutta kirjan nähtyäni oli pakko juosta autoon hakemaan kirjastokortti, tätä kirjaa en voinut sivuuttaa. 

Olen jo palauttanut kirjan, joten en voi poimia sieltä mitään kiinnostavaa kohtaa. Kirja on periaatteeltaan kuitenkin niin samanlainen kuin Da Vinci koodi, että on helppo kuvitella (siis jos on lukenut Da Vinci koodin), millainen kirja on. Seikkaillaan vihjeiden perässä paikasta toiseen verenhimoinen murhamies kintereillä, joka haluaa samaa mitä kaikki. Saada Nostradamuksen ennustukset omaan käyttöönsä ennen muita. Kirjan tekee mielenkiintoiseksi - ei pelkästään ennustukset - vaan kuin sivujuonteena paljastuvat romanien tavat ja uskomukset. Kirjailijan mukaan ne ovat faktoja, joten se tekee niistä entistä mielenkiintoisempia. (ja taas herää tutkijan haluni)

Mario Reading ei ole minulle ennestään tuttu, mutta kun kirjasta kävi ilmi tämän kirjan olevan trilogian ensimmäinen kirja, jään mielenkiinnolla odottamaan tulevaa. Netistä löysinkin mainninnan, josta käy ilmi, että toinen osa, The Mayan Codex, on ilmestynyt viime syksynä englanniksi. Mayat ja heidän ennustuksensa kiinnostavat minua jo muutenkin, joten odotan innolla. Mikä lienee sitten trilogian päätösosan aihe?

Kirjan kirjoitustyylistä sen verran, että se todellista. Siinä veri on verta eikä mitään ketsuppia. Tarkoitan sitä, että veriteot ja muut väkivallanteot kyllä kuvataan tarkkaan. Jos raakuus on liikaa, pitänee tehdä rivihyppäyksiä. :) Minua eivät raakuudet haittaa, vaikka osaankin hyvin kuvitella kirjan sisällön mielessäni, eivät näy häiritse tai tule uniin. Enpä kai kauhukirjallisuuten olisi koskaan tarttunutkaan, jos tämä olisi ongelma.

keskiviikko, 20. heinäkuu 2011

muuton aiheuttama sekaannustila

Aih ja voih. Olen lukenut edellisen postauksen jälkeen kirjoja ison pinon, mutta kun en vaan ole saanut niitä tänne. Muutto ja sitä seurannut ja siitä aiheutunut stressi ja väsymys sen estivät. Luin hyviä kirjoja, niin kuin aina :) Onko huonojakin kirjoja luettava? Saako niistä samalla tavalla irti kuin hyvistä, heti ensilehdiltä mukaansatempavilta kirjoilta. Onko jokaisen itseään lukijana pitävän luettava välillä huonojakin kirjoja pysyäkseen maanpinnalla ja tavoittaakseen jotasin muutakin?

On monia ja taas monia kirjoja, jotka olen aloittanut, mutta en vaan yksinkertaisesti saa niitä loppuun. Sinuhe Egyptiläiseen tarttuessani tunsin velvollisuudekseni lukea sen, koska niin vaan kuuluu tehdä, eikö vain? Sama ajatus mielessäni tartuin Moby Dickiin. Ja molemmat jäivät lukematta. Olenko nyt jollain tavalla huonompi lukija kuin joku toinen aktiivilukija, joka on onnellisesti lukenut molemmat kirjat ja on ylpeä siitä. Humisevat harjut ja Kotiopettajattaren romaanitkin ovat kahlaamatta. Voihan klassikon klassikko.

Monet haastavat kirjat odottavat kirjaston hyllyssä odottamassa, että vielä joku päivä saisin itseäni tiukasti niskasta kiinni ja kahlaisin ne läpi. Odottavatko ne turhaan, kenties? 

Jokainen noista kirjoista, joita luin tässä välissä, olisi ansainnut nostettavaksi esille. Kaiken tämän hässäkän keskellä olen niistä jo osan unohtanutkin. Kuinka kauan lukemansa kirjan sisällön voi muistaa?

Tein raskaan päätöksen muuton myötä oman kirjahyllyni osalta. Vein ne antikvaariin, koska tilaa ei ole tarpeeksi. Jätin vain kaikkein rakkaimmat, n.30cm levyiselle hyllylle. Siihen ei montaa mahdu, varsinkin kun ovat paksuja. Mutta olihan sitä nyt jotain jätettävä. Samalla tein toisen päätöksen. Enää en kirjoja itselle osta, vaan lainaan kirjastosta ja ystäviltä. Täytyy oppia keräämään jotain muuta, vähemmän tilaa vievää.

lauantai, 21. toukokuu 2011

Turkka Hautala - Salo

Olin pitänyt kaupunkia aluksi kauniina. Olimme kaikki pitäneet. Saapuessamme oli kesä. Me olimme ensimmäisiä pakolaisperheitä täällä. Pakon ravintola oli pitkään kaupungin ainoakebab-paikka. Kebab oli silloin 90-luvun alussa suurta herkkua: valtavaa, mehevänä tirisevää lihatankoa katseltiin tiskin toiselta puolelta kuin ihmettä. Mä ja Aram seisoimme ylpeänä sen vieressä ja nappasimme pari siivua suomalaislasten kateellisten katseiden alla. Olimme kuin etuoikeutettuja itämaisia prinssejä.

Tänä yönä puhun hänelle. Tänö yönä hän nousee portaita ja meikä avaa oven juuri kun hän on pudottamassa lehteä ja sanon ensin että "moi, mä voin ottaa ton hesarin näin käteen kun se on sunnuntaisin niin paksujs toi postiluukku niin pieni." Otan parhaimman ilmeeni, sen jota olen harjoitellut, suu on vakava mutta silmät nauraa ja otse on rypyssä kuin Luke Perryllä, ja sanon että sä vaikutat oikein mukavalta ja oot aivan järjettömän kaunis ja mä olen katsellut sua joka ikinen yö ovisilmästä ja antaisin mitä tahansa jos elämässäni olisi helvetti edes yks sunlainen ihminen joka voisi tehdä tän kaiken jonkun arvoiseksi ja jonka takis viitsis lähteä ulos, mennä kahvilaan istumaan niin kuin ihmiset tekee jatuntea olonsa hyväksi ja normaaliksi.

Kellon tullessa puoli avasin luukun. Se oli minun kuskistusaukkoni maailmaan. Luukusta näki kaupunginm yhden sadoista ja tuhansista, mutta juuri tämän. Oikealla puolella oli nappikauppa, vasemmalla poikkikatu. Edessä oli pääkatu ja sen taakse kun katsoi, näki joen. Tai ei sitä oikeasti nähnyt, mutta tiesi sen kyllä siellä kiemurtavan, rantapuiden välissä uomassaan. Vesi virtasi siinä ja se oli joen ikuinen tarkoitus. Se asia oli juuri niin yksinkertainen ja siinä oli jotainkin lohdullista.

Kirjassa kuvataan Salon kaupungin tavallisia ihmisiä tavallisessa elämässään. Kunkin tarina linkittyy tavalla tai toisella edeltäjäänsä täydentäen toisiaan. Jokaisen tarina on lyhyt, mutta kattava välähdys heidän elämänsä yhteen päivään. Heidän tuntonsa ja ajatuksensa ovat läpileikkaus Suomesta ja suomalaisista erilaisin silmin nähtynä. On maahanmuuttajaa, tehtaanjohtajaa, postinjakajaa ja poikaa, jota ulkopuolinen maailma pelottaa niin, että hän elää vain virtuaalisesti.

Ankeita ja tavallaan surullisiakin ihmisiä, jotka ovat kaikki jollain tavoin yksinäisiä. Kuka omasta halustaan, kuka vasten tahtoaan. Kerronnan kantavana hahmona on "kylähullu", jota kukaan ei koskaan ole näkevinään, mutta joka näkee ja tietää kaikista kaiken. 

Kirja ei kuitenkaan ole ahdistava millään tavoin, sillä vaikka tarinat ovat mitä ovat, eivät henkilöhahmot ole surkeita. Huumoria kirja kaipaakin, ei sitä muuten olisi ehkä jaksanut lukea. Kuten muistakin tästä kirjasta tehdyistä arvosteluista voi lukea, ovat hahmot kuitenkin liian stereotyyppisiä, jotenkin ennalta-arvattavia. 

Henkilöhahmot käyttävät juuri sellaista kieltä ja kielikuvia, kuin heidän suuhunsa sopii. Heistä ei ole yritetty muokata sievisteltyjä versioita. Maahanmuuttajan hakkaava skinhead tuskin miettii, montako kirosanaa suusta tulee tai millaisena muut hänet näkevät, hänellä on valta olla juuri sellainen kuin porukassa kaikki muutkin.

Luin joo, mutta tästä ei jäänyt sellaista upeaa tunnetta, joka jää hienon kirjan jälkeen. Jäljelle jäi vain sulkeutuneet kirjankannet ja mietteliäs ilme.

torstai, 21. huhtikuu 2011

Paula Havaste - Kymmenen onnen Anna

GetImage.asp?file=Kirjat\WEB_Kymmenen%20

Miten äpärätyttö Annan olisikaan käynyt, ellei lapinnoitien sukua oleva Ämmi olisi nähnyt hänen kykyjään? Kymmenen onnea hän lupaa Annalle ja alkaa heti opettaa ensimmäistä, tietämisen onnea. Lahjoja Annalla on riittämiin , sillä hän oppii leikiten yrtit ja loitsut, joilla parantaa kyläläisiä ja huolehtia pirtin tärkeistä asioista. Pelkkä yrttitieto ei kuitenkaan riitä, sillä savupirtin töihin harjaantuu vain tekemällä.

Muutoksen aika on käsillä. Jokivarren kylään noussut kirkko yrittää nujertaa vanhan uskon loitsuineen ja yrttitietoineen ja taloudellinen vaurastuminen odottaa vain muutaman lohennousun ja tervansoudun päässä. Anna kokee monta koettelemusta, ennenkuin kymmeneskin onni kohtaa hänet.

 

Kirja nappasi minut heti otteeseensa, en tiedä mikä näissä vanhoista ajoissa kertovissa kirjoissa on. Satojen vuosien taakse, savupirttien aikaan sijoittuva kirja luo silmien eteen koskemattoman luonnon upeine antimineen. Sen monimuotoisuuden, entisaikojen yrttitietouden ja luonnon kunnioituksen. Vanhat uskomukset ja loitsut, jotka ovat mukaelmia Kalevalasta ja Kantelettaresta.

Anna syntyy äpäränä tupaan ja se tehdään hänelle jo hyvin pienestä selväksi, että äpärällä ei ole mitään oikeuksia. Äidin lapset talon isännän saavat kutsua äitiä äidiksi, Annalla ei edes sitä oikeutta ole. Onneksi Ämmi ottaa hänet suojiinsa ja opettaa kaiken minkä yrteistä ja loitsuista tietää. 15v Anna naitetaan Ulvarille ja alkaa oman tuvan. Ulvar on kuitenkin harras uskovainen, "uuden kirkon mies", eikä salli Annan tehdä loitsujaan eikä kerätä yrttejä. 

Ulvar tahtoo vain pojan, tyttöjen kanssa Anna saisi tehdä kuten haluaa. Poika syntyy, mutta on jo syntyessään niin heikko ettei elä kauaa. Tyttöjä syntyykin sitten monta ja vahvoja tulee kaikista. Elo Ulvarin kanssa on vaikeaa ja raskasta, talven lopussa nähtiin monesti nälkää, kun kesällä saatiin huono sato ja yrttejä tai muita metsän antimia ei Ulvar antanut kerätä.

Ajat muuttuvat ja työnteko kovenee. Lapsia syntyy ja kuolee, lopulta se poikakin saadaan taloon. Ulvar aiheuttaa Annalle surua ja murhetta, käyttäytyy uhkaavasti ja lopulta kuolee.

Annaa kohtaa kuitenkin onni ja hän löytää uuden rakkauden. Taloudellinen vaurastuminen koittaa ja työnteko vähenee, on vihdoin kunnolla aikaa loitsuille ja yrteille.

Todella vahva teos. Kuvaa niin koskettavasti työnteon merkitystä elämälle, kun mitään ei saanut valmiina ja laiskottelusta seuraa vain nälkiintyminen. Kirkkoa ja uskontoa kuvataan pelottavana, kun kirkossa mustiin pukeutunut mies vain saarnaa synneistä ja siitä, että kaikki tuomitaan lopulta. Luonnontärkeys ja ihmisen yksinäisyys herättävät ja koskettavat.

Tällaisen kirjan luettuaan sitä osaa arvostaa ennen eläneitä ihmisiä taas vähän enemmän ja herää aina miettimään sitä, kuinka vähällä sitä ihminen oikesti pärjäisi. Kun ympärilleen katsoo ja näkee kaiken tämän materian ja valmiiksi saadun/tehdyn, sitä miettii, että osaisiko nykyihminen elää omillaan edes viikkoa?