Olin pitänyt kaupunkia aluksi kauniina. Olimme kaikki pitäneet. Saapuessamme oli kesä. Me olimme ensimmäisiä pakolaisperheitä täällä. Pakon ravintola oli pitkään kaupungin ainoakebab-paikka. Kebab oli silloin 90-luvun alussa suurta herkkua: valtavaa, mehevänä tirisevää lihatankoa katseltiin tiskin toiselta puolelta kuin ihmettä. Mä ja Aram seisoimme ylpeänä sen vieressä ja nappasimme pari siivua suomalaislasten kateellisten katseiden alla. Olimme kuin etuoikeutettuja itämaisia prinssejä.

Tänä yönä puhun hänelle. Tänö yönä hän nousee portaita ja meikä avaa oven juuri kun hän on pudottamassa lehteä ja sanon ensin että "moi, mä voin ottaa ton hesarin näin käteen kun se on sunnuntaisin niin paksujs toi postiluukku niin pieni." Otan parhaimman ilmeeni, sen jota olen harjoitellut, suu on vakava mutta silmät nauraa ja otse on rypyssä kuin Luke Perryllä, ja sanon että sä vaikutat oikein mukavalta ja oot aivan järjettömän kaunis ja mä olen katsellut sua joka ikinen yö ovisilmästä ja antaisin mitä tahansa jos elämässäni olisi helvetti edes yks sunlainen ihminen joka voisi tehdä tän kaiken jonkun arvoiseksi ja jonka takis viitsis lähteä ulos, mennä kahvilaan istumaan niin kuin ihmiset tekee jatuntea olonsa hyväksi ja normaaliksi.

Kellon tullessa puoli avasin luukun. Se oli minun kuskistusaukkoni maailmaan. Luukusta näki kaupunginm yhden sadoista ja tuhansista, mutta juuri tämän. Oikealla puolella oli nappikauppa, vasemmalla poikkikatu. Edessä oli pääkatu ja sen taakse kun katsoi, näki joen. Tai ei sitä oikeasti nähnyt, mutta tiesi sen kyllä siellä kiemurtavan, rantapuiden välissä uomassaan. Vesi virtasi siinä ja se oli joen ikuinen tarkoitus. Se asia oli juuri niin yksinkertainen ja siinä oli jotainkin lohdullista.

Kirjassa kuvataan Salon kaupungin tavallisia ihmisiä tavallisessa elämässään. Kunkin tarina linkittyy tavalla tai toisella edeltäjäänsä täydentäen toisiaan. Jokaisen tarina on lyhyt, mutta kattava välähdys heidän elämänsä yhteen päivään. Heidän tuntonsa ja ajatuksensa ovat läpileikkaus Suomesta ja suomalaisista erilaisin silmin nähtynä. On maahanmuuttajaa, tehtaanjohtajaa, postinjakajaa ja poikaa, jota ulkopuolinen maailma pelottaa niin, että hän elää vain virtuaalisesti.

Ankeita ja tavallaan surullisiakin ihmisiä, jotka ovat kaikki jollain tavoin yksinäisiä. Kuka omasta halustaan, kuka vasten tahtoaan. Kerronnan kantavana hahmona on "kylähullu", jota kukaan ei koskaan ole näkevinään, mutta joka näkee ja tietää kaikista kaiken. 

Kirja ei kuitenkaan ole ahdistava millään tavoin, sillä vaikka tarinat ovat mitä ovat, eivät henkilöhahmot ole surkeita. Huumoria kirja kaipaakin, ei sitä muuten olisi ehkä jaksanut lukea. Kuten muistakin tästä kirjasta tehdyistä arvosteluista voi lukea, ovat hahmot kuitenkin liian stereotyyppisiä, jotenkin ennalta-arvattavia. 

Henkilöhahmot käyttävät juuri sellaista kieltä ja kielikuvia, kuin heidän suuhunsa sopii. Heistä ei ole yritetty muokata sievisteltyjä versioita. Maahanmuuttajan hakkaava skinhead tuskin miettii, montako kirosanaa suusta tulee tai millaisena muut hänet näkevät, hänellä on valta olla juuri sellainen kuin porukassa kaikki muutkin.

Luin joo, mutta tästä ei jäänyt sellaista upeaa tunnetta, joka jää hienon kirjan jälkeen. Jäljelle jäi vain sulkeutuneet kirjankannet ja mietteliäs ilme.